Täytyykö kaikki olla hyvin?

”Täytyykö aina jaksaa” on ollut teema, mitä on pohdittu paljon viime aikoina. Masennus ja uupumus ovat lisääntyneet ja se on merkki siitä, ettei kaikki ole hyvin. Törmään liian usein ihmisiin, jotka hymyilevät aina, mutta hymyn takaa paljastuukin aivan toisenlainen tarina. Uskon, että huonovointisuus koetaan nykyään heikkoutena. Sitä ei uskalleta näyttää, koska se ei ole niin sanotusti haluttu tunne. Häpeämme huonovointisuuttamme. Ehkä siksi, että sosiaalinen media ja yhteiskunta jumaloivat tietynlaista unelmaelämää. Se elämä on onnellista ja täynnä menestystä ja siitä syntyy helposti tunne, että jos ei ole onnellinen ja menestynyt on epäonnistunut. Ei ihme, ettei ikävistä tunteista haluta puhua. Ne leimaavat meidät tietynlaiseksi, epäonnistuneiksi.

Minusta epämiellyttävät tunteet kuuluvat elämään ja ovat osa meidän kehitystämme ihmisenä. Olen onnellinen siitä, että nykyään on kansainvälisiä mielenterveyspäiviä ja esimerkiksi uupumuksesta ja masennuksesta uskalletaan puhua avoimemmin. Tämä lisää tietoisuutta näiden asioiden ympärillä ja ihmiset, jotka näistä kärsivät saavat helpommin apua ja tuntevat etteivät ole yksin. Niin usein jäämme yksin kotiin potemaan huonoa oloa ja se jos jokin lisää tuskaa. Emme uskalla puhua ongelmistamme, koska silloin meidät leimataan heikommiksi tai uskomme, että meitä ei hyväksytä. Todella moneen on iskostunut uskomus siitä, ettei tunteita saa näyttää julkisesti. Esimerkiksi julkisesti itkeminen koetaan usein häpeälliseksi. Uskon, että tämä on kollektiivinen trauma, joka on jäänyt meihin sota-ajoista. Sodan aikana piti pärjätä ja kovettaa itsensä. Tunteille ei ollut tilaa. Isovanhempamme kasvoivat tässä uskossa ja ovat kasvattaneet vanhempamme tähän uskomukseen. Vanhempamme opettivat sen taas meille. Voimme itse valita haluammeko jatkaa trauman levittämistä vai muuttaa tätä käyttäytymistä. Sodasta on kuitenkin jo monta kymmentä vuotta, joten eikö olisiko jo aika tuulettaa näitä vanhoja käsityksiä.

Jokainen ihminen käy läpi vaikeuksia elämänsä aikana. Se on väistämätöntä. Se on oleellinen osa elämää ja vaikeuksien kautta kasvamme ihmisinä. Kun muistelemme elämämme vaikeimpia hetkiä voi olla yllättävää huomata, kuinka juuri ne vaikeat hetket olivatkin niitä, joista opimme kaikkein eniten. Miksi emme siis voisi puhua tunteistamme, peloistamme ja haasteistamme avoimemmin. Jos ne ovat luonnollinen osa elämää, niin mikä niissä hävettää? Jos vaikeat elämäntilanteet toimivat meille arvokkaina oppitunteina, miksi häpeäisimme niitä?

Uskon, että paljastamalla syvimmät tunteemme ja pelkomme näytämme muille ketä me todella olemme. Joudumme riisumaan maskimme ja olla autenttisesti auki muille. Voi olla, että tunteellisuus ei kuullu rooliimme, jota esitämme ja sen vuoksi emme voi näyttää, sitä miltä meistä aidosti tuntuu. Pelkäämme, että emme tule hyväksytyksi sellaisena kun olemme. Pelkäämme, että meidät hylätään tai jäämme yksin jos emme ole niinkuin kaikki muut tai mieluista seuraa. Pohjimmiltaan haluamme kaikki tulla kuulluiksi, nähdyiksi ja hyväksytyiksi. Emme halua puhua tunteistamme tai pyytää apua, koska pelkäämme, että muut näkevät ”heikkoutemme”. Pelkäämme siis, että muut näkevät todellisen itsemme.

Olen tässä vuosien varrella huomannut, että kun on avoin ja rehellinen muita kohtaan, muut vastaavat samalla tavalla takaisin. Avoimuuden ja rehellisyyden kautta parisuhteet ja ystävyydetkin syvenevät. Saman on todistanut trauma tutkija ja funktional life coaching guru Mastin Kipp. Kippin työ ja tutkimukset ovat osoittaneet, että turvalliset ja avoimet ihmissuhteet ovat ne missä parannumme kaikkein parhaiten. Kun löydämme luotettavan ystävän, terapeutin, vanhemman, vertaistukiryhmän tai vaikka psykologin kenen kanssa meillä on turvallinen olla, alamme parantua. Tutkimukset ovat osoittaneet, että itse vaikeat tapahtumat eivät ole se, joka traumatisoi meitä eniten, vaan se, miten suhtaudumme siihen, mitä tapahtui ja kuinka ”varastoimme” sen mieleemme. Kun meille tapahtuu jotain kamalaa, sulkeudumme ja usein syytämme itseämme tapahtumista. Teemme huomaamattamme vaikeasta tapahtumasta osan identiteettiämme.

Meidän ei tarvitsisi hävetä ikäviä tunteita tai tapahtumia, koska ne eivät määrittele meitä ihmisinä. Ne ovat vain asioita, joita meille joskus tapahtui. Tottakai ikävien asioiden skaala on todella laaja ja niiden seurauksena voimme voida todella huonosti, mutta sitä suuremmalla syyllä niistä olisi hyvä puhua. Traumoja on meillä kaikilla. Kukaan ei välty niiltä. Jokaisen ihmisen syntymä on meille trauma, joten kukaan ei välty niiltä. Trauman ei aina tarvitse olla dramaattinen ja iso tapahtuma. Trauma muodostuu yksinkertaisuudessaan siitä, kun jollain ihmisellä ei ole tarpeeksi henkisiä voimavaroja osatakseen suhtautua johonkin tiettyyn tapahtumaan oikealla tavalla. Esimerkiksi voi olla että, lapsi kadottaa hetkeksi vanhempansa näkökentästään ja hän vetää siitä johtopäätöksen, että hänet on hylätty. Tästä voi muodostua trauma, jonka ansiosta henkilö alkaa pelätä yksinoloa tai takertuu ihmisiin. Traumatisoitumisen aiheuttaa usein joku muu ihminen, mutta toinen turvallinen ihminen on trauman eheytymisen avain. Siksi on tärkeää, ettemme jää yksin ongelmiemme kanssa, vaan puhumme miltä meistä tuntuu.

Paranumme ikävistä tapahtumista parhaiten kun kohtaamme ne tunteet, jotka tietty tapahtuma meissä herätti ja pääsemme purkamaan ne turvallisessa ympäristössä. Ongelmat syntyvät usein siitä, kun tukahdutamme tunteemme. Emme ehkä halua kohdata tiettyjä tunteita, koska ne ovat liian kivuliaita tai sitten meillä on jokin uskomus, joka estää meitä tuntemasta tietyt tunteet. On hyvä selvittää miksi koet, että tunteita ei saa näyttää ja sitä kautta pääset eroon tästä blokista. Monet ahdistuvat, uupuvat tai masentuvat, koska heidän tunnetaakkansa ovat liian suuria kannettaviksi. Taakka voi käydä niin raskaaksi, että se lamauttaa koko kehon ja mielen. Monet uskovat, että ikävät tunteet ja tapahtumat voi vain sivuuttaa, mutta ajan myötä ne alkavat vaikuttamaan mieleen ja kehoon. Kun kohtaamme vaikeat tunteet vapaudumme niiden tuomasta taakasta ja olomme kevenee. Usein itkun jälkeen on puhdistunut olo ja on kirjaimellisesti kevyeempi olo kun on päässyt purkamaan sydäntään jollekin. Henkiset taakat voivat aiheuttaa erillaisia jännityksiä kehoon ja sairastuttaa ihmisen. Siksi on niin super tärkeää, että osaamme puhua ja olla rehellisiä. ”You got to feel it to heal it”.

Kannustan siis kaikkia olemaan rehellisiä itselleen. Aina ei tarvitse olla kaikki hyvin. Kaikki tunteet ovat osa elämää, eikä niitä tarvitse hävetä. Ne ovat vain tunteita. Ikäväksi luokitellut tunteet kuuluvat elämään samalla tavalla kuin ne mukavatkin. Minusta rohkeus on sitä, että uskaltaa myöntää omat heikkoutensa. Uskalla tuntea tunteesi. Ole auki ja haavoittuvainen. Uskalla pyytää apua ja ottaa sitä vastaan. Se tekee tunne-elämästäsi super paljon rikkaampaa. Tämä saattaa olla helpommin sanottu kuin tehty, mutta kokeile. Voit varmasti paremmin. Ole avoin ja etsi ympärillesi tukeva ympäristö. Kenenkään ei tarvitse olla yksin vaikeiden asioiden kanssa, eikä aina tarvitse jaksaa. Elämä on ylä ja alamäkiä ja se on ihan ok. Aluksi tunteiden purku voi tuntua haastavalta, mutta mikään tunne ei kestä ikuisesti. Kaikki muuttuu aikanaan, joten jopa ne ikävät tunteet muuttuvat. Lopulta tulet huomaamaan, että kaikki muuttuu hyväksi.